tiistai 20. marraskuuta 2012

"Ime munaa vitun ämmä!"

Otsikossa kuvatunkaltainen terveinen on, jollei päivittäistä, niin ainakin viikottaista palautetta töissä. Minua on tänä syksynä kutsuttu huoraksi, ämmäksi ja lehmäksi. Näiden kutsumanimien eteen on lisätty milloin läskiä, milloin vittua, milloin saatanaa ja milloin helvettiä. Minun on käsketty imeä munaa ja imeä isääni. Työterveydessä psykologi kysyi, että miltä se tuntuu. Vastasin silloin rehellisesti, että ei sitä ota henkilökohtaisesti. Ensimmäistä kertaa tuo "läski lehmä" oli kyllä aika kipeä ilmaus, mutta ei senkään miettiminen enää oikeastaan herätä muuta tunnetta kuin surun. Surun näiden lasten takia.

Kyllä se silti pysäyttää. Jokainen näistä kohtauksista, joka päättyy täysin kontrolloimattomaan aikuiselle huutamiseen, haukkumiseen. Vaikka sanoja sinänsä ei ota henkilökohtaiseksi, jokainen tilanne kolahtaa ja lujaa: miten tämä lapsi edelleen voi näin huonosti tässä minun lähelläni? Olenko epäonnistunut, onko koulumme epäonnistunut, kunta epäonnistunut? Miksei apua saa?

Yhtenä päivänä turhautuminen vei voiton. Menin oppilashuoltoryhmään kuuntelemaan kahden oppilaan asioiden seurantaneuvottelua. Toinen oli käynyt erittäin vakavasti toisten oppilaiden päälle koulussa toistuvasti ja toisen koulukuntoisuus heittelee valtavasti. Niinä päivinä, kun hän ei ole koulukuntoinen, hän on vaaraksi itselleen ja muille ja estää muiden työskentelyn. Olen tätä viestiä vienyt koko syksyn eteen päin kaikille tahoille, jotka olen keksinyt. Kun sain taas kerran oppilashuoltoryhmästä kuulla, että asiat ovat pysähtyneet ja apua (meille luokkaan tai oppilaalle ylipäätänsä) ei ole tulossa, aloin itkeä. Ja sen jälkeen suutuin siitä itselleni, kun oppilashuoltoryhmän aikaa meni siihen, että joukko ammattilaisia sai lohduttaa aikuista ihmistä. On täällä tärkeämpääkin kuin minun tuskastumiseni ja epätoivoni.

Mä haluaisin tehdä töitä näiden lasten hyvinvoinnin eteen. Mutta mä en todellakaan tiedä, onko tästä mun koko syksyn työstä ollut mitään hyötyä. Niillä lapsilla on edelleen aivan kamala olo itsensä kanssa ja ne tarvitsevat apua. Mä en osaa auttaa. Mä uskoin, että jostain löytyisi joku taho, joka voisi tehdä jotain, josta saisi apua. Sen takia mä olen näitä asioita raahannut koko syksyn joka viikko oppilashuoltoryhmään ja pitänyt yhteyttä eri toimijoiden kanssa. Nyt tuntuu, että enemmän olisi ollut apua siitä, jos mä olisin ne kymmenet (!) tunnit istunut alas ja puhunut niiden lasten kanssa.

Onko millään, mitä mä teen, mitään merkitystä? Mulle hoetaan koko ajan, että mä teen hyvää työtä. Kiitos siitä sen sanojille. Mutta onko tässä tilanteessa enää mitään merkitystä, tekeekö tämän työn hyvin vai huonosti? Mikä merkitys tällä on?

6 kommenttia:

  1. Itse muistan tuon kaltaisia ihmisiä yläasteelta. Totuus on, että monet nuorista vain haluavat näyttää kavereilleen, että uskaltavat haukkua opettajaa. En oikein tiedä mikä siihen auttaisi... enää. Totuus on vain se, että yhä useammat vanhemmat sysäävät lapsensa päiväkoteihin ja kouluihin ja olettavat näiden tahojen kasvattavan heidän lapsensa. "Siitähän me veroja maksetaan!"
    Yläasteelta muistan myös tämän: kivoille opeille ollaan kivoja. Olemalla reilu ope ja yrittämällä ymmärtää moista käytöstä, tai heittämällä siitä vitsiä, saattaa pelastua... ehkä... ehkä kyseessä on niin hankala tilanne, että tarvittaisiin armeija psykologeja... eikä sellaista armeijaa tässä taloustilanteessa palkata ainakaan kunnan piikkiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyse ei kyllä meillä ole siitä, että olisi hienoa uskaltaa haukkua opettajaa. Vaan siitä, että raivo menee kontrolloimattoman puolelle ja sitten tulee sanoneeksi ihan mitä sattuu. Anteeksi pyytävät aina, yleensä seuraavana päivänä.

      Tiedän olevani reilu ja ymmärrän myös näitä oppilaita. Enkä kaipaa sinänsä myöskään tältä kielänkäytöltä mitään "pelastusta", vaan haluaisin ihan oikeasti apua näille lapsille, jotta he eivät voisi koulussa näin pahoin.

      Poista
  2. Eri asia on ne lapset, jotka haluavat näyttää kavereille ja ne lapset, jotka hajoavat niin, etteivät itsekään tiedä mitä tekevät ja sanovat saati pysty itseään siinä tilanteessa pysäyttämään.

    Jaksamista sinulle. Teet tärkeää työtä, vaikkei se siltä tunnu. Merkitys on pieni ja silti suuri. Ehkä sen yhden lapsen elämässä joku asia muuttuu ja tulevaisuus on erilainen. Ja mikäs sen suurempaa voisi ollakaan.

    ja merkitys on kai myös se, että jos ette sinä ja he olisi siellä, niin missä he sitten olisivat ja mitä siitä heille seuraisi.

    VastaaPoista
  3. Komppaan edellistä siinä, että joillekin oppilaille koulu on joskus päivähoitopaikka. Itse lohdutan itseäni sillä, että historiallisesti yksi koululaitoksen syntysyistäkin oli se, että kun vanhemmat siirtyivät teollisuuteen töihin, tarvittiin säilytyspaikka lapsille ja koulu oli hyvä idea siihen. Tietenkään nykymaailmassa ei koulun pitäisi olla tälläisten nuorten säilytyspaikka, mutta jos ei muuta ole tarjolla, on sekin silti jotain. Jos elämä on sellaisessa pisteessä, että mikään järkevä toiminta ei onnistu eikä suju, niin silloin on paras että onpahan ainakin sellaisessa paikassa, jossa voi ns. turvallisesti suuttua eikä pääse sen pahempiin vaikeuksiin itseään tunkemaan.

    Lisäksi, pikkulapsistahan sanotaan usein, että se että he raivoavat vanhemmilleen on merkki turvallisuuden tunteesta: äidille ja isälle uskaltaa sanoa, kun tietää että he eivät siitä kuitenkaan mihinkään häviä. Ehkä sinä olet näille lapsille se, jolle he uskaltavat raivota?

    VastaaPoista
  4. Olen pohtinut sitä, mikä on erityisopettajana minun roolini, tehtäväni ja työni merkitys erityisoppilaan elämässä. Pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että koulu on paikka, jossa opitaan ja opetetaan. Tehtäväni on siis opettaa, erityisesti e-opettaa. Jos oppilas, tässä tapauksessa paljonkin e-oppilas, ei pysty, jaksa eikä kykene oppimaan, kuntoutuksen ja kuntouttamisen pitää tapahtua jossain muualla. Ja jos oppilas on todella vaarassa itsensä ja ympäristönsä keskellä, hän tarvitsee jopa kuntouttavaa sairaalahoitoa. Tiedän kyllä, että e-ryhmässä ei oppilaita olisi, jos noita e-tarpeita ei olisi. Mutta kuitenkin - koulukuntoinen voi vain oppia. Raakileeksi revitty, hajoittettu jo ehkä syntymästään saakka, on heikoilla tässä oppimisen, opettamisen ja kouluttamisen yhteiskunnassa. Niin vähän, todella vähän voi e-opettaja e-oppilaisiinsa vaikuttaa. Pienen murusen tietoa antaa jonakin hyvänä hetkenä, hetken verran elämänpolulla viedä kasvua eteenpäin tai ainakin yrittää pysäyttää taantumaa taaksepäin. Tavoitteet ovat niin pienet useiden kohdalla ja vielä niitäkin päiviä on, että taaksepäin askeleita otetaan oikein harppomalla. En kuitenkaan ajattele, että tekisin työtäni säilytyspaikan vartijana. Silloin ei työlläni ole merkitystä! Työn merkitystä pohdin usein ja olen sitä mieltä, että jos koen saavani työstäni vain palkkaa, se ei riitä. Niin kauan, kun työ antaa myös jotain muuta - kohtaamisia, pieniä toivon hetkiä, tavoitteiden toteutumisesta iloa, niin kauan jaksan e-työtäni tehdä. Jos se muuttuu palkkatyöksi pelkästään - vaihdan alaa. Mutta tänään vielä merkitys löytyi, siis jatkan huomennakin! Sekin antaa toivoa, että tiedän yhdenkin hyvän aikuissuhteen lapsen ja nuoren elämänpolulla voivan olla se, joka kantaa häntä ainakin tästä päivästä huomiseen. En voi tietää, mikä merkitys sanoillani ja teoillani on oppilaani elämään juuri tänään tai huomenna. Harvoin myöskään saa suoraa palautetta opettamiltaan ihmisiltä. Joskus kuitenkin. Kerran eräs entinen oppilaani tuli kaupassa vastaan, pysäytti minut ja kiitti ruokajonossa esittämääni kysymystä hänelle, joka oli laittanut hänet todella miettimään opiskeluaan ja elämäänsä. Olin kysynyt: Mitä sinulle tänään oikeasti kuuluu? Tuon kysymyksen äärellä hän oli lähtenyt kulkemaan polkua, jonka varrelta löysi vastauksia omaan itseensä ja tilanteeseensa sekä apua moniin vaikeisiin asioihin. Kysytään siis kohtaamiltamme ihmisiltä tavallisia, välittäviä kysymyksiä! Koskaan ei voi tietää, mikä koskettaa ja mikä vie eteenpäin.
    Kaamoksen keskeltä pohtien Konkarikollega

    VastaaPoista
  5. Upea kommentti Konkarikollegalta!

    Ihan vaan tahdon tarkentaa, että minäkään en suinkaan tarkoittanut, että e-opettajan tai kenekään muunkaan opettajan työn tarkoitus olisi siinä lapsenvahtina toimimisessa. Tarkoitin juuri tuota, että koska koulukuntoisuus tulee ennen mahdollisuutta oppia, ei opettaja (e tai muu) saa itseään tai tarpeellisuuttaan mitata sillä, mitä on saanut opetettua, vaikka se opettaminen onkin ammattimme tarkoitus. Jos oppilas tai ryhmä ei muuhun kykene juuri sinä päivänä sillä hetkellä, ei se ole opettajan "vika", vaan opettajalla ei juuri muuta vaihtoehtoa silloin ole kuin lähteä niistä lähtökohdista, mistä lapsetkin silloin lähtevät. Vaikkapa sitten turhautumisen purkamisesta ja rauhoittumisesta. Eikä se silti ole tyhjää työtä, vaikkei sinä päivänä mitään muuta ehtisikään.

    VastaaPoista