Ensimmäinen viikko

... oli täyttä sekasortoa. Tai ei täyttä, mutta miltei kuitenkin. Juoksin eri opettajien perässä (tai ensin selvitin, miltä mikäkin opettaja näyttää, ja sen jälkeen juoksin perässä) kyselemässä paikkoja oppilailleni yleisopetuksen tunneille, yritin pitää kiinni ajoista (ruokailu, välitunnit, välituntivalvonnat, opekokoukset), ohjata ohjaajiani, monistaa kaikki liput ja laput kotiin ja jossain välissä opettaakin. Täytyy sanoa, että kun perjantain viimeisellä välkällä juoksin suoraan välituntivalvonnasta, jossa minun siis piti olla 20 minuuttia, mutta olinkin 35 minuuttia, koska seuraava opettaja ei tullut "vapauttamaan minua" monistamaan oppilaille lukujärjestyksiä ja palasin luokkaani ja tajusin, että en todellakaan tiedä, mitä teemme kuviksen tunnilla (jonka olisi pitänyt jo alkaa), meinasi alkaa itkettämään. Mutta en itkenyt, vaan sen sijaan keksin muutamassa sekunnissa aiheen, joka motivoi oppilaat työskentelemään koko tunniksi. Hyvä minä.

Eilinen ilta menikin sitten itkiessä. Lähinnä itketti väsymys ja riittämättömyyden tunne, mutta lisäksi myös puhelu, jonka sain oppilaan vanhemmalta aamulla. Onneksi päätin kertoa puhelusta kollegalle, joka osasi lohduttaa, että kyseisellä vanhemmalla on ollut aikaisemminkin tapana soitella tuollaisia puheluita. Silti ensimmäinen suora kritiikki tuntui todella pahalta, varsinkin, kun se oli suunnattu myös minua persoonana kohtaan.

Eilen illalla koin myös aika ainutlaatuisen hetken siinä suhteessa, että itkin hevosen selässä. Ratsastus on toiminut minulla täydellisenä rentoutuskeinona, tapana unohtaa kaikki, jo pitkään. Nyt sitten, kun tunnilla ei homma sujunutkaan, aloin itkeä. Enkä todellakaan sitä, ettei se peris oikein löytynytkään ravissa, vaan jotenkin sain vasta siinä purettua sitä, että nyt on oikeasti paha olo. Sain juuri ja juuri hoidettua hevosen tunnin jälkeen takaisin sisälle ja pääsin istumaan autoon, kun hanat aukesivat ja vain porasin. Oli aivan älyttömän tyhjä olo.

Tänään olemme olleet koko päivän reissussa, ja oli mukava päästä unohtamaan kouluasiat. Tai ainakin yrittää unohtaa ne. Jossain välissä mielessä kyllä pyörähti se, että voi vitsi, ne kirjatkin pitäisi tilata, miten se nyt onnistuu ja se, että en ole suunnitellut kunnolla sitä, mitä maanantaina teemme koulussa, kun en eilen pystynyt jäämään tuntien jälkeen. Mutta niin, päivä kerrallaan nyt. Kyllä tää tästä. Toivottavasti.

Positiivisia asioita jos etsitään, niin mun luokkani pelaa suurista ikä- ja tasoeroistaan huolimatta ihan hyvin yhteen, ja kaikki oppilaat ovat mukavia ja selkeästi haluavat mun kanssa kontaktin. Se on iso asia, vaikka se tuntuukin juuri nyt pieneltä.